Mää liikuttusi ko luvi tualt Irene lokilt, et hää oli parsinu poikas suka. Mun miälest see oli ni suur rakkaure osotus poika kohta, et vanha äitee parsii suka. Mää e ossa parsi, enkä kuto, enkä neulo, e oike eres ommella suara sauma ompelukonel. Eikä mun äireekä osa. Mut äire rakasti villasukki ylikaike. See lähti kuulemma tansseihinki pässipökkimis ja kumisaappais, vaik nuaremma sisko yrittivä hiuka valista tanssikenkie käytöst. Mää luule, et meiti äitee o ollu ain semmone poikatyttö. Olis varma kiivenny puihi ja laskenu koski, jollei lapsuure koti olis tukahruttanu. Laihia joe koskee, see kuulemma salaa laskiki uimatairottomana kummirenka kans. Tai mahtoks jäärä kines ja saara taas selkäsäs.

Mää ole hunteranu monest ihmise vahvuut nousta kokemas paha yläpualel. Mää kato meiti äite ja mää kato mun rakast Äijö, joka eli perhehelvetis kans, jos ei lyäty risul, eikä avokämmenel, va nyrkil kakaroota ja vaimoa. Kummakki ova nousse suasta ja vaik paha ei pääst lähre, kumpiki o tehny päätökse olla lyämäti lapsias ja pualiso. Äijö kovas elämäs hää sano va katuvas yht asia ja see o ko hää löi kolmekymment vuat sit sillost seurustelukumppanitas. See oli hänel henkilökohtane tappio. Mää kato tyässäni mun nuaritain, jollei maalima ol suanu paljo hyvä. Hamppa irves hee kuitenni yrittävä nousta ja  melkke paru ain, ko joku pääse pikkase etepäi elämässäs, o suunnato etuoikeus olla viärelkulkijana ja tukijana, turvallisen aikusen.

Ihmine o maalimas ni palja varpoin ja ilma rakkaurel tehtyi ja parsitui sukei, o kylmä olla.