Tiärättekstee et mul o parhaillas kauhia ahristuskausi. Illalki mää vaa makasi sängys ja vesi valus silmist, vaikken mää parkunu. Ihmetteli sitä, mut kait kroppa tiätää mun päät paremmi, et nyy täytty heittä ylimääräsi ulos. Ajatteli, et jos menisi lääkäril taas juttelema, ko ei täsä nyy onnista mikkä. See ei pirä paikkans, mut aivo ei taas ymmärrä sitä. Mää ole lihonu ko pikkune syättöporsas ja ole lahti kunnos koht. Kunto o ni huon, et ko kävele rappuse ylös, henki pihise. Naama o piänt näppylä täys ja kiiltele sokerkuarrutus. Mää ole myäski päättäny et kukka ei voi rakasta näi ruma ihmist. Eikä sekän pirä paikkas, kosk rakkaus ei katso ulkonäkö. Muu ahristi nii kovi, et pitkäst aika tuntus ettei saa happe. Meni lattial maate, misä o avarampa ja helpomp hellittä avoime akkuna viäres. Maximus tuntee mun ko oma tassus ja otti taas tilante haltu ja hiljakse makama käsien viäre, et sai pitä hänest kines. Poikkeuksellisest hää vartioi muu koko yän, yleensä hää lähte kiarroksel pual neljä. Näin kaks kerta unt, et hukkusi. Rinta paino ni kasa ni, et piän kivireki siin tais olla.

 Kun mul tule tälläsi oloi, mää käänny itteeni, syväl sisä. Ei sitä ulospäin näy, eikä se töihi vaikuta, muutoko ole pikkase hiljasempi ja unohtele assioi. Mut sekään ei ol mitenkäs omituist mul. Yks minkä ole tajunnu vast terapia myät, o se, et masennuskausil mun kirjalline ulosanti tyrehty tyysti. Mielikuvitukse voiman täytyy siirtää ittensä pitääkse tärkeempi toimintoi yl. Sillo loppu unelmointi paremmast ja visioide näkemine nykyhetkes ja se o munst se asia mikä masennukses o pelottava. Ei näe huamise, ko kaik energia mene tähä päivä.

Älkkä käsittäkö vääri, tee ei tunne muu. Emmää kinttujen pääl kuale. Matalapaine jälke tule ain korkiapaine. Osiltas masennukse liitty se, et mää ole ollu joute. Aivoil o ollu aika mennä low-asento. Nää o enneki nähty ja enneki kirjotettu.

Kaik hyvä assia o kans pari ottese kirjotettu. Mul o pari loki, jos e käy päivittäi, mut sit luve koko rotla ajatuksel. Yks tämmösist o Iisi loki. Miäs osaa herkullisel taval kirjotta arje pikkuassioist, nii, et niist tule seikkailui. Kärpäse tapost tule kärpässoppa ja ni erelles. Mää arvostan semmost kirjottamist, et kirjottaa ei mistään, niin et lukija miälenkiinto säily ja tule semmone olo, et täs arjes se vast huima o elä. Joka tapaukses, mää luvi Iisi rotla ja hymyili ja ko ei oma aivo tuata, ni kehitteli Iisin päivist omi samakaltasi jutui.

Iisi kerto maalima puhtaimmist urheilijoist eli uimareist. Ole muute miättiny monest jaksaaks hee käyrä koton ollenka suihkus, ko koko aja lotraava. Hää jutteli aivokäyrä nolla-asennost, mikä mul kyl lähentele iha just sitä, mut emmää arvannu, et siitäki voi tehrä taitemuaron. Hää puhu tussipiirustuksist jokka oliva parisuhreleiriläisil liika, ko niis näky vehke ja kaik. Mää ymmärsi hyvi miks pariskunna oliva leiril lähtene. Hää puhu vanha ja vapaa ihmise uskost Jumala. Mää ajatteli oma mammani, joka ei tuaminnu ketä ja jätti ittensä Jumala armo käsi ilma piänintäkä epäusko. Mää ko ole syntine hunsvotti saan olla kiitolline mammal, joka sano et Olga sää ole esirukouste laps ja Jumala o luvanu pitä sust hualt. Mamma joka ilta sulki rukouksis koko klaani, lapse ja lastenlapse, yhtäkä hää ei unohtanu. Niiko Iisi kertomuksessas kerto oma vanha tuttavans usko siihe, et Jumala hänet paranta, ni usko mammaki. Ei paranta, va sihe, ettei häne tartte kärsi lapses unohtanen tääl. Eikä häne tarvinnukka. Sil kenest hää olis Jumalal jutellu jollei omistas. Nyy hää varjele meitti tual taivas, eikä meil pahast käy.

Nii se o kaik o jo kertalles kirjotettu ja sanottu. Sukupolvilt toisil, äirilt lapsel, aikuselt toisel. Hetkeksi sana häviää, löytyääkseen taas. Voimallisena.