Tänä vuonna se tuli kovemmin kuin monena vuonna aiemmin. Jotenkin kevääseen ja kesään liitetään vaan positiivisia asioita; lämpöä, lempeä. Kirjallisuudessakin Ronja Ryövärintyttären keväthuuto, Nuuskamuikkusen kevätsävelmät. Minulle tämä on yhtä tuskaa.

Menen kauppaan. Valmistelen itseni koitokseen. Käteni ja jalkani vapisevat, sielu pakkaa ulos, oksettaa ja joskus konkreettisesti oksennankin kaupan ulkopuolella. Raskaana?? Ei, ei.

Autolla ajo ei suju, keskityn niin kovasti ajamiseen, etten vahingoita ketään muuta, että vaihteet unohtuvat vaihtaa. Kädet puutuvat ja ovat kylmät ja hikiset.

Makaan kotona sängyssä. Ruumis puutuu, mutten jaksa vaihtaa asentoa. Mielen tuska on sanoin kuvaamaton. Kyyneleet valuvat, vaikken itke. Jokainen kuollut tai elävä ihminen, jonka kanssa koen epäonnistuneeni työelämässä tai sosiaalisessa elämässä tulee tervehtimään minua ja kertoo kuinka huono olen. Aivoni luovat kauhukuvia monta kymmenta vuotta sitten tapahtuneista asioista, mitä olisi voinut sattua. Itken, kun lapsi ei saanut tarvitsemaansa kuntoutustukea Kelalta, itken kun kielsin jäätelön oston diabetestä sairastavalta edesmenneeltä mammaltani, itken kun räkätinpesä tuhottiin, itken kun Suomeen ei saada hallitusta, itken kun maailmalla tapetaan ja raiskataan lapsia ja naisia.

Kroppani kuvittelee olevansa koko maailman keskiössä. Haluan vain kuolla. En ymmärrä miksen saa kuolla. Kyllä minä olen jo tarpeeksi tätä maailmaa nähnyt. Olen saanut paljon ja enemmänkin yhdelle ihmiselle. Suljen silmäni ja näen miten ase laukeaa toistuvasti päähäni ja aivot leviävät. Aivot tietävät, että hengitän, mutta keuhkot eivät. Joka ainoa hengenveto tuntuu tuskalliselta, syvällä pinnan alla. Kun luulee, että tässä se nyt oli, keuhkot korahtavat ja myrkyllistä ilmaa virtaa taas. Mieleni tekisi repiä ja kynsiä kasvojani. Tuska on niin kamala, että haluaisin sen konkreettiseksi. Konkreettista haavaa voi putsata, lääkitä, sen voi sitoa. Mielen haavaa ei.

Olen kuin pieni avuton toukka. Mies on tolaltaan. Viiden vuoden aikana hän ei ole nähnyt mitään tälläistä, vaikka tietää, että syön päivittäin lääkkeitä. Kömpelösti hän silittää tukkaa, vetää kainaloon. Kysyy monta kertaa päivässä, mikä fiilis. Vakiovastaus; ihan jees, tarkoittaa ettei mikään ole jees, mutta eteenpäin mennään. Hän hakee tuolin ja tyynyn ulos ja pyytää istumaan, kun itse tekee töitä. Laittaa ruohonleikkurin valmiiksi, jos vähän jaksaisin ajaa nurmikkoa. Ja edestakainen junnaava kävely leikkurin perässä tekee ihan hyvää. Mies vie syömään ulos, ettei tarvitse tehdä ruokaa ja syödä kuitenkin tarvitsee.

Tiesin, että tästä tulee vaikeaa. Kävin vaihtamassa lääkkeeni, olenhan syönyt serotoniinin salpaajaa jo yli 20 vuotta. Tuttu työpaikkalääkärini oli lomalla. Nuori lääkärinkloppi oli sen näköinen, että määrää ensimmäistä kertaa lääkettä masennus/paniikkihäiriöpotilaalle. Sanelin hänelle, mitkä lääkkeet tarvitsen ja miten annosteltuna. Kyllä sairaankin täytyy ottaa vastuu itsestään. Ei se psykiatrin konsultaatiosta tule yhtään sen kummemmaksi näin vanhalla parrulla. Kyllä tämä tauti on nähty.

Olen maannut ja elänyt tuskan infernossa viikon. Uusi lääke alkaa purra ja tarvittavista pystyn pikkuhiljaa luopumaan. Pakotan itseni toimimaan, vähän kerrallaan. Minulla on kolme ja puoli viikkoa aikaa saada itseni taas iloiseksi omaksi vahvaksi minäksi.