Mää lui kesälukemisiks kaks kirjaa. Yleensä ehri kuukaure aikan lukee useamma kirja, mut nyt lomal, mun päivä ova olle ni täyn, etten mää ol kerinny. Ensmäne oli Jo Nesbon (Norjalaisel ooolla) Torakat ja se ol varsi hyvä dekkari. Toine oli Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta. Tää oli jännittävä kirja, olemat kuitenka liia jännittävä ja loppuratkasu ei arvannu millä. Ja lopu tulle oli tyytyväine loppu, vaik oike mitä ei selvinnykkä. Semmone kirja o aarre, minkä lukemise jälke lukija o tyytyväine et o lukenu kirja. Iha niiko lukijalt puuttuis jotaki, jonka kirja sit täyrentä tähä ihmise.

Lumikos oli semmone kirjailijaseura, jokka pelasiva semmost Peli, jos haastajal oli avai haastetu syvimpi ja salaisimpi miälelokeroihi. Haastettu "vuosi" syränjuuriaan myören inhonsa, rakkautensa, salaisuutensa, pimeytensä ja valonsa haastajal. Peli oli kuitenki kaksteräne miakka, haastaja joutui vastalahjaksi "vuotamaan" haastetul omat syäverinsä. Pelil oli paljo seuraamuksi, joist itte voitte halutessanne luke kirjast. Kirja käynnisti myäs mus ittessäin aivomyrsky, josa muisteli lapsuuttain. Mää näi mm. paljo uni, mis käsitteli omi pelkojain ja häpeepisteitäin.

Tänä mää oli yksi koto ja oli aamul käyny aikasemma kaupas ostamas ruaka ja jäätelö viikoloppu varte. Mul oli kiire ja nopiast heiti ensmäset jäätelöpaketit kassi mitä vasta tuli. Koton oti toise paketeist ja pääti otta vähä, see oli Valio Suklaa-Nougat jäätelöö. Paketti kouras mul virtas ni väkevä muisto, kuumast kesäst, josta 1980-luvult.

Mun miälest mul oli pikee paita pääl. Katu oli pölyne ja R-kioski kulmalt katu oli kostutettu, hais märkä, pölyne asfaltti. Mul oli nenä tukos, niiko mul use oli kesäl, ko oli allergine monel asial. Toivosi, et mää va maistasi. Sen kesä uutuusmaku Valiolt oli Suklaa-Nougat jäätelö ja sil oli joku erinomane nimi, ehkä joku "riviera" tai joku semmone. Mää oli ostanu pallo sitä vohvelitöttörö päähä. Mää e voinu mennä takas mamma lua viäl, kosk oli luvannu viärä mun enol suklaapirtelö. Mut tää jäätelö oli jotenki luakiteltu aikuste maku ja se nimiki oli vaikee lausuu. Oli käret hikisen ja maha polttae yrittäny reippast esittä sen nime, mut sanat oli jotenki jääne kurkku, niinko monest mul kävi, ko jänniti ni kauhiast. Siin se töttörö kuitenki oli, mää oli saanu sen ja aiku se maistu ihmeellise hyvält, makialt ja rapeelt samal. Mä käveli hitaast ympäri ja nuali jäätelö, enkä tiänny onk se hyvä vai ei. Samal oli hiano tunne, et mää syä "aikuste" jäätelöö. Vanhukse söivä sillo vaniljaa ja lapse mansikkaa tai suklaat. Mua alko vähä hualestuttaa, et mite mä saan eno pirtelö tilattu. Mul oli ain siit kauhia stressi, ko se ei koska ottanu tavallist suklaapirtelöö. Va siihe piti sotke puale vaniljajäätelö ja puale suklaajäätelö. Mää joka hermostunen änkyti, koi ton tilaukse kauhia vaikiaks ja oliha siin see pelko, et jos pirtelö ei olis tarpeeks oikeenlaine, ni olisiksee mun vika sit. Ko mää hermostusi, jäätelökä ei enä maistunu. Meni takasi kioskil ja vanha Rouva Pukki, joka sillo vissi oli nuorehko Rva Pukki, sanos mul, et eks mää sanonu, ette sää sit kuitenka tykkä. Änkyti tilaukse ja huajentunen huakasi ko Rva Pukki alko täyttä mun tilaust mutiste kuitenki, et ko ei tavallise kelppa.

Tänään Valion Suklaa-Nougat maistui aivan samalta kun muistoissa, mutta suu on tottunut sen makuun ja jäätelö maistuu varauksetta hyvälle.