Synnytys oli minulle, kuin niin monelle muullekin äidille mullistava kokemus. Ajattelin kirjoittaa tarinan lähinnä itselleni auki, mutta mietin, että miksei sitä nyt julkisestikin voisi esittää. Äitejä se voi kiinnostaa ja muut voivat helposti skipata sen yli.

Ymmärrän nyt, ettei synnytystä voi järjellistää, siihen ei voi myöskään varautua, eikä sitä voi ennalta suunnitella. Muuttuvia tekijöitä on aivan liikaa. Synnytyksessä liikutaan järjen rajojen äärirajoilla, mutta palautuminen on yleensä suhteellisen nopeaa.

Itse ratitionaalisena ihmisenä olin suunnitellut oman synnytykseni. Minulle on äärettömän tärkeää, että pystyn hallitsemaan tilannetta joka minua koskee. Olin varustautunut kipuun ja päättänyt, että kipu on hyvää, vaikka se tekisi miten kipeää tahansa. Olin suunnitellut kivunlievennys strategian ja olin jopa assosioinut tulevan lapsen hoitotilanteet sairaalassa, imetyksen vaikeuden, rikkinäiset nänninpäät ja mahdolliset mielialan heittelyni hormonien johdosta. Kotona kaikki oli valmiina lapsen tulla. Äijö oli lupautunut ensinnäkin pitämään puoliani synnytyssalissa, jos en saa tarvittavia kivunlievennyksiä ja muutenkin vartioimaan minun tahtoni toteutumista. Tämän tahdon ylitse saisi mennä vain hätätilanne lapsen suhteen, jolloin olisi luotettava hoitohenkilökuntaan ja Taivaan Isään. Lisäksi Äijö oli järjestänyt töitään siten, että voisi olla kotona ensimmäisen viikon kanssamme. Kotiin lähtisin kolmantena päivänä synnytyksestä ja kotoa synnyttämään lähtisin, kun supistukset tulisivat noin viiden minuutin välein. Mahdollisia poikkeamia en ottanut suunnitelmassa huomioon, enkä myöskään vaihtoehtoa, että lapsi olisi sairas tai vahingoittuisi jotenkin.

Yöllä puoli kahdelta heräsin lapsiveden menoon ja supistuksiakin alkoi pikkuhiljaa tulla. Soitin synnytysosastolle ja saatuani luvan olla muutaman tunnin kotona, mikäli supistukset eivät voimistuisi, menin takaisin vuoteeseen lepäämään ja keräämään voimia. Lähestyvä synnytys oli saanut ruumiini terästäytymään, enkä ollut nukkunut viikkoon kuin noin kolme-neljä tuntia yössä ja se tuntui riittävän mainiosti. Päivisin järjestelin ja siivoin huushollia ja olin energinen.

Neljän paikkeilla nousin keittämään kahvia ja tekemään voileipiä. Kävin suihkussa ja herätin Äijön suihkuun ja syömään. Puoli kuudelta olimme Salon aluesairaalassa. Supistukset tulivat hyvin, kohdun suu oli 3 senttiä auki. Alkutarkistuksen jälkeen pääsimme odottamaan omaan huoneeseen synnytyksen edistymistä.

Iltapäivään mennessä toiveet olivat korkealla ja supistuksia tuli. Kävelimme rauhassa pitkin sairaalan käytäviä ja välillä pysähdyin huohottamaan ja hikeä heittämään. Valitettavasti supistukset laantuivat iltaan mennessä ja sovimme, että Äijö lähtee kotiin nukkumaan ja aloitamme käynnistyksen aamulla.

Aamu oli toiverikas. Tipan avulla supistukset alkoivat hyvin ja päivän mittaan etenivät syviksi ja kivuliaiksi, mutta pettymys oli suuri, kun kohtu ei osoittanut aukeamisen merkkejä. Kipupiikkiä  ja aquarakkuloita otin, mutta suurempaan kivunlievitykseen emme lähteneet, etteivät supistukset olisi loppuneet. Kipu oli kovaa ja näin, että Äijö alkoi hermostua tuskastani ja siitä ettei asia edennyt. Toiminnan miehenä hän ei kyennyt tekemään mitään ja vieressä olisi tarvinnut olla halkopino mitä hakata. Pyysinkin häntä lähtemään kotiin lepäämään ja ilmoitin soittavani kun häntä tarvittaisiin. Supistukset jatkuivat ja jatkuivat. Terävinä ja loputtomina. Kun vanha loppui, uusi alkoi, taukoja ei ollut. Kohtu ei auennut, mutta madaltui noin sentillä. Tulos oli pettymys. Lopulta yöllä puoli kahdentoista aikaa luovutettiin, pääsin suihkuun huuhtomaan hiet ja muut inhimilliset nesteet kropastani ja minut tainnutettiin rauhoittavilla nukkumaan.

Toisena aamuna sain vahvempaa lääkettä suun kautta. Järki käski nielaisemaan tabletit, mutta tunne pisti vastaan. En pitänyt kiirettä Äijön soitolla, mutta mies tuli aamusta. Supistukset alkoivat taas rajuina ja jouduin turvautumaan kipupiikkiin melko pian. Yritin seistä ja kävellä, mutta jalat eivät oikein kantaneet kovimpina kivun hetkinä. Kohtu kuitenkin avautui neljään senttiin ja synnytyskanava madaltui hieman. Posket alkoivat punoittamaan ja aloin itsekin uskoa, että nyt tästä tulee jotain. Sitä suuremmalla syyllä pitelin pöydistä ja seinistä kiinni ja raahasin jalkaa toisen eteen jouduttaakseni synnytystä. Soitin myös tulevalle kummille, että sikarit esiin, eiköhän ne ole tarpeen iltasella. Illalla supistusten loppuessa tuli itku. Miksi minä olen niin kelvoton, etten pysty synnyttämään lastani maailmaan? Väsymys, nääntymys, nälkä ja jano polttelivat. Huoli lapsesta oli raastava. Pienen sydämen sykkeet nousivat lähes 200 lyöntiin ja mietin miten hänen sydämensä kestää sitä rääkkiä.

Kolmannen päivän aamuna koko kehoni vapisi ja pisti vastaan, kun ojensin tärisevää kättäni tippaa varten. Olin jo aamusta väsynyt ja vaadin saada selvityksen siitä, koska päädytään leikkaukseen. Sovimme hoitavan lääkärin kanssa, että yksi pullo tiputetaan tehostajan kanssa ja sitten leikataan. Pystyin elämään ilokaasulla puoleen päivään saakka, mutta sitten aloin vaatia epiduraalipuudutusta. Kohtu oli auennut viiteen senttiin ja uusi toivo heräsi. Suostuin hoidon jatkamiseen alatiesynnytyksen toivossa toisella tippapullolla, mutta samalla vaadin takarajan jolloin leikattaisiin, se oli kello kuusi illalla.

Tunnit kuluivat houreen keskellä ja yritin pitää itseni skarppina. Lapsen tilasta alettiin olla huolestuneita ja hänen päähänsä kiinnitettiin anturi, joka mittasi sydämensykettä. Olin huonovointinen ja minua oksetti. Osastolla oli kiire ja olin huoneessa aika paljon yksin ajatusteni kanssa. Äijönkään kanssa en juuri halunut puhua, koska minua osaltaan stressasi hänen huolensa, joka näkyi joka ihosolulta hänestä. Toisaalta elin niin kipumaailmassa, ettei sinne juuri päässyt mukaan, vasta epiduraalipuudutus antoi lievitystä kivun keskellä ja mahdollisuuden pieneen lepoon. Lapsen sydämenlyönnit kohosivat yli 200 lyönnin minuutissa ja sydänkäyrä alkoi heittelehtimään. Tiesin, ettei kaikki ole hyvin, vaikka olin tyytyväinen, että sydän löi, eikä alkanut hiipumaan. Soitin apua.

Huone räjähti toiminnasta. Äijölle tiuskattiin menemään meidän huoneeseemme odottamaan ja minä en edes tajunnut kuinka nopeaan lähdimme leikkausosastolle. Sairaanhoitajat juoksivat ja ovet paukkuivat edessä. Omaan päähäni mahtui vain ajatus lapsen kuolemasta.

 Tarina jatkuu ja lapsi ei kuole, eikä loukkaannu.