Stansta (osa 1) aloitti jatkokertomuksen, johon Sinäkin olet tervetullut mukaan jatkamaan tarinaa. Säännöt lyhykäisyydessään:

• Kopioi ensin edellinen jakso blogisi kirjoitustilaan helpottaaksesi oman tekstisi kirjoitusta.
• Jatka tarinaa käyttämällä alkuperäistä otsikkoa.
• Ilmoita edellisen kirjoittajan kommentteihin uudesta jatko-osasta.
• Pyydä seuraavaa kirjoittajaa ilmoittautumaan itsellesi etukäteen, ennen kuin seuraava osa on julkaistu.
• Ota rento asento ja jatka tarinaa jättämällä tekstin alkuun edellisen kirjoittajan viimeinen kappale.
• Selvä? Muista että olet aina kirjoittaessasi edellisen kirjoittajan armoilla tarinaa ja juonta kehitellessäsi.

Mää olen jatkanu tämmöst jatkotarinaa. Tää on osa 6. Mul o kauhhia kiiru täl viikol, enkä ehri varmistelee tarina jatkajaa. Ajatteli pyytää tuata MR. VITUTUSTA, koska se o ni kova jätkä, et se lähtee varmaan sepustamaan piäne jatkostoori tähä ........ ja tarina ei ol entises sen jälke........ Jollei hää kerki, nii kysele toist henkilöö viikoloppun, ko tulen tyämatkalt.

Vilukissin osa 5

 Nainen katseli täriseviä käsiään. Mitä niissä oli? Samassa ukkonen jyrähti kumeasti yhtä aikaa leimahtavan salaman kanssa, mökin ikkunat helisivät, lamppu räsähti rikki singoten sirpaleita kurtussa olevan riepumaton laskoksiin. Sitten mökkiin putosi täydellinen hiljaisuus. Riepumaton laskoksista pilkisti esille jotakin...valokuva lasipurkista?

-Hemmetin, hemmetti!! Hermoheikko akka!! Pikkuisen myrskyää ja heti alkaa elää jossain kummitustarinassa, nainen manaili itsekseen. Käteen oli tullut pieni naarmu ja siitä valui vähän verta. Oli hämärää, mutta nainen muisteli nähneensä tuvan hyllyllä kynttilöitä, tulitikkuja ja laastaria olisi laukussa. Samassa hän sävähti kivusta, kun pieni lasinsiru tunkeutui kipeästi jalkapohjaan. -Hemmetin, hemmetti, hän huudahti ääneen kivusta. -Mitä, mitäs täällä kiroillaan??- kysyttiin syvällä miehisellä äänellä. Mies seisoi vettä valuen, halkopino sylissään mökin ovella. -Ajattelitkos manailla pimeyden henkiä?? Laitetaas nyt kuitenkin tuo takka päälle ja keitetään teetä tai kahvia, jos sinulla on. Lämmitellään ja jutellaan. Mies hääri tottuneesti tuvassa ja pysähtyi sitten katsomaan uudelleen naista. -Mikäs sinulla on hätänä?

Mies oli ravistellut lasinsirut matosta kuistilla, harjannut lattian, laittanut teevettä kiehumaan, kaivanut keittiön kaapista pienen ensiapulaukun ja paikannut naisen käden ja jalanpohjan. Nainen katsoi ällistyneenä miehen häärimistä. - Voiko tuollaista olla?? Tilanteen tasalla, auttavainen, komea, vahva ja näemmä vielä huumorintajuinen ja nauravainen?? nainen mietti itsekseen. Tuon sorttisista miehistä hänellä ei ollut kokemusta. Martti -hänen entinen miehensä- oli ollut kova bisnesmies ja ohjannut rautaisella otteellaan imperiumiaan, joka käsitti kaksi Michelin-tähdin koristeltua ruokaravintolaa ja 3 eri teemoin varusteltua VIP-ihmisten juottolaa, johon normikansa jonotti kuola valuen nähdäkseen miten rikkaat juhlivat. Martin ainoa ongelma oli, että hänen mielestään Suomi oli yksi saatanan takapajula, jossa ei ollut tarpeeksi oikeita julkkiksia tuomaan rahaa hänen ravintoloihinsa. Lisäksi oli Martti oli mököttänyt kaksi viikkoa saunarakennuksessa viskiä kitaten, kun toisen ruokaravintolan Bossen taso oli laskenut kahdesta tähdestä yhteen. Siitä toivuttuaan, hän oli erottanut puolet henkilökunnasta ja lähtenyt Brasiliaan katsomaan nautakarjaa. "Karjaa ja karjaa"- hymähti nainen itsekseen, ei ollut mikään salaisuus, että Martilla oli rakastajattaria. Tuoli kolahti ja nainen säpsähti mietteistään.

Miestä hymyilytti katsoessaan naista. Maria oli vieläkin nuorekas ja aika oli kohdellut häntä hyvin. Silmissä ei vain ollut sitä iloa ja naurua kuin lapsena ja vaaleat letit pään sivuilta puuttuivat. Toki olihan hän Marian julkisuudessa nähnyt; tyylikkäänä, arvokkaan viileänä pitkän ja tumman miehensä vieressä, joka ei tuntunut huomioivan ketään muuta kuin itsensä. Martti Kuusisaarelle maailma oli Martti Kuusisaari- vain häntä varten rakennettu. Maria Kuusisaari oli sopiva roolihahmo Martin impeuriumissa ja loisteliaassa elämässä. Kaunis, älykäs vaimo, joka oli kuitenkin sopivan hiljainen ja sopusointuinen. Maria kertoi kaunista satua heidän perhe-elämästään tai siis siitä kuinka upeaa oli elää kosmopoliitin vierellä ja kuinka uskomattoman upea ihminen tuo kosmopoliitti oli. Maria Kuusisaari oli aivan jotain muuta kuin se Heinosen Maria, joka posket naarmuilla tappeli pienet kädet nyrkissä isoa poikaa vastaan, joka kiusasi kissaemoa ladon alla. Mies toi kupit höyryävää teetä ja istahti Marian viereen.

-No etkös muista?? mies kysyi silmät tuikkien. -Mehän mentiin naimisiin kerran, tai ainakin lupasit tulla vaimokseni. Maria mietti kuumeisesti, oliko kyseessä joku nuoruuden harvoista humalaerehdyksistä vai mistä oli kyse, häntä ei ollut kosittu kuin kerran ja Martille se oli ollut lähinnä ilmoitusasia kuin kosinta. -Eeen minä muista, Maria sanoi epävarmasti. Alkoi jo hermostuttaa ja sisukin alkoi pikku hiljaa kuohua, kun mies vain virnuili vieressä. - Niin, minä kosin sinua ja sinä lupasit. Sitten minä muutin ja sinä iskit minua lapiolla päähän, mies tyrskähti ihan oikeasti nauruun. Maria katsoi miestä hämmentyneenä ja äkkiä muistot alkoivat virrata kesästä joskus kauan kauan sitten. Auringosta, hiljaisesta, hintelästä, isorillisestä pojasta, jolla oli paha ärrävika ja siniset haalarihousut. Olkaimet olivat kiinnitetty vielä isoilla hakaneuloilla, jotta housut pysyisivät ylhäällä. Poika oli ollut ruskea ja polvet ruvella. Hän kaivautui kirjoineen kivenkoloon paistattamaan päivää ja toisaalta kiusaajilta pakoon. Marian paras ystävä.

-Oletko sinä..