Meil o nyy suvus nuarte naiste keske kauhia vauvabuumi meneilläs. Munki o ny laskettava täsä tapaukses itteni nuareks, vaik olenki melke kakskymment vuat nuarint synnyttäjä vanhempi. Moni vartoo, yks o just käsi synnäri ove rivas kines ja aika moni hunteera, jos lähtisis koittama uut raskaut ja onpa suku saatu uus miniäki, jonka vatsaseutu tiätenki ruveta rakkaurel pikkase vahtama, iha va semmottas ohimenne.

Meirä suku o ollu siin siunattu, et melke kaik naise ova tulle helpost raskaaks. Mut nee jokka ova vahvistane säännö, ova joutune asia suhte kova tiän käymä ja sen takia mee ei ni kauhiast keneltäkä asioi tiarustella, varsinka uusilt, ko koska ei voi tiätä mite asia ova. Mää ole kyl ny sitä miält, et ko määki vanhoil päivil tän ilon sain koke, ni kyl niil nuaremmillaki o suurtoivo.

Mee olti täti Tantteni luan, eli Helena Pohjalaase luan tänäpä par-ty-li-te kynttiläkutsuil ja mää luule, et ulkopualine pitäjä lähti hiuka päätäs puristelle ovest ulos. Mei ei kaua vitkutella minkä tilauksie kans, sen vert kohteliai olla, et just ja just kuunnella ammattias tekevä selostukse tuatteist, mut sit nopiaan tilaukse sisäl ja itte asia. Juttelema päiväpolttavist ja naura rätkättämä. Asiaa voi jourutta seki, et kahvet tule tilauksie jälke ja ko oli omenapiirakka ja pizza tarjol, niin sit siin kaua mitä vitkastella ja kursailla.

Meit oli pöyräs kahrest sukupolvest naisi ja niiko ny tämmöses yleensä käy, juttu kääntys naiste taistelutantereisi, synnytyssali. Siinä kuulka veri lensi ja välilihat leikkautuiva ja pihri vetivä ja pyärrytti ja huuretti. Uus miniä tulokas kohteliast huamautti, et tätä tahti o turha orotella hänelt jälkikasvu tähä suku enemmä... Ymmärretti siirtä keskustelu hianoihi ja onnistuneisi synnytyskokemuksi, Sesileki se va imuroi viäl kahtkymment minuutti enne ko laps syntys..

Kaike vere jälke, hiljennytti keskustelema synnytyspeloist ja pelkoklinikast. Hianost tää pelko asia oteta nykyäs huamio. Irene hauskutti meit kertomal oma kokemukses, ko oli kätilöl sanonu, et pelkää kauhiast, ni kätilö oli tokaissu, et olisi hunteeranu aikanas, nyy o myähäst.. Siin oli 70-luvu pelkoklinika kaikkines.

Oli hiano ja toisaltas traagistaki kuulla ni mone naise kokemus synnyttäjänä, mää vaik oli siält iälliset keskivaiheilt, heti mummujen jälkeen, niin ole kuitenki täysi noviisi tän suhte. Kyllä se o ni, et jokane synnytys o omanslaisens ja turha kuunnella kettä muut. Turha o peljätäkkä, ei se kettä auta, ei suu, eikä vauva. Tai toi o vähä vääri sanottu, tottakai saa pelkä, se o inhimillist, mut pelko vaikeutta synnytyst. Näi miäleterveyre esipuhujan, mää ole sitä miält, et hiano, et o nää kipuklinika ja mahrollisimma tehokast kivuliävityst o tarjottava, mut jos naine o pelost lairooltansa, ni kyl sitte tartte mahrollisuuksie muka tehrä se sektio. Vaik se onki yks isoimpi leikkauksi mitä naisel voi tehrä ja omalt osaltas vaaralline ja vaikiast parantuva. Mutku se ihmine, se naine voi mennä siit pelostas psykoosi, ni onks siit sit mittä hyäty kenellekkä. Tiärä, et synnytyspsykoosist paranemine o kauas kestone prosessi ja vaik ruumi arve parantuva, miäle ei välttämät koska.

Näist taistelutarinoist jäi semmone ajatus, et kui moni meiä suvunki naisist olis jääny henki satavuat takaperi. Puale olisiva varma kuallu ilma nykyaikast lääketiäret. Saatikka sit lapsist.

Mua itte ei pelota. Moni asia voi mennä vika, mut see o korkeemmas käres. Mää ole varma siit, et mää ole ni vankka, et mää selviä ja lääkäri pitävä huale et lapsi selviyty. Ainoa mitä mää huntera o se, et ensmäist kerta elämässäni mää jouru jättämä itteni ja kaua orotetu vauva toise ihmise käsi. Mää e osa, enkä tiärä miten homma etene, mun o va luatettava toise ihmise. Täyrellisest. Se o varma vaikia.