YKSI ihmisen merkittävimmistä suhteista on hänen suhteensa äitiin. Äitisuhde on merkittävä oli sitä tai ei. On mielenkiintoista havannoida miten muuttuva tämä suhde on. Lapsena se merkitsee useimmiten turvaa, myöhemmin auktoriteettiä ja kapinointia, sitten ehkä ystävyyttä ja lopulta voidaan olla tilanteessa, jolloin äidistä huolehditaan kuin lapsesta. Jokainen asia muokkaa ihmistä ja hänen käsitystään ihmisyydestä. Myös lapsen suhde isoäitiin on ainutlaatuinen. Ja suhde lapsenlapseen ja omaan lapseen voi olla hyvinkin erilainen. Millainen oma äitisuhteesi on?

Lapsen myötä olen miettinyt paljon millainen äiti olen, millaisen perimän sekä fyysisen, että psyykkisen annan lapselleni. Miten sosiaalinen lapsestani tulee, voinko auttaa häntä oppimaan asioita, miten oma käytökseni vaikuttaa häneen. On käsittämätöntä, että joku pieni ihminen rakastaa minua niin täydestä sydemestä, ehdoitta. Illan viime jokellukset ja aamun ensimmäiset hampaattomat hymyt. Ne palkitsevat ja kiittävät valvotuista öistä ja kaikesta "omasta" luopumisesta. Olen hyvin onnellinen ja etuoikeutettu, että saan kokea sittenkin tämän kaiken.

Oma suhteeni äitiini on ollut aina hyvin vahva. Sukumme on hyvin matriarkkaalinen ja naiset ovat aina kannatelleet perheitä eteenpäin. Miehiä ei koskaan ole millään tavoin väheksytty, kyllä heille paikka on aina löytynyt. :D Syy tähänkin asiaan löytyy todennäköisesti omien isovanhempien suhteesta lapsiinsa. Siinä missä pappa oli etäinen, oli mamma läsnä ja läheinen.

Olin jo kuvitellut tietämättömyydessäni, että suhteeni äitiini oli kaiken läpikäynyt. Äiti on ollut minulle vahva turva, johon voi aina luottaa, vaikka maailma hajoaisi ympärillä. Hän ei tuomitse, vaan auttaa ja kannattaa. Aiemmasta kapinan turvallisesta kohteesta, tuli hetkellisesti autettava ja tuettava ja sitä kautta ystävä. Ajattelin, että olemme tasa-arvoisia toistemme kanssa ja se oli kyllä yksi suurimpia harhaluuloja mitä olen koskaan ajatellut.

Oman lapsen syntymä muutti suhteeni äitiini täysin. Raskas synnytys ja vaikea alkutaival sai minut huutamaan kuin pienen lapsen taas äitini apua. Masennuksessa ja hirvittävässä ahdistuksessa halusin vain äidin syliin turvaan ja antaa hänelle vauvani, koska vain äiti voisi hoitaa tuon pienen ihmisen niin, että se jäisi henkiin. Tämä tietenkin aiheutti kärhämää parisuhteessa, koska en mitenkään luottanut puolisoni mahdollisuuksiin hoitaa lastani. (Huomaatteko, kirjoitin tarkoituksella lastani, en lastamme.) Soitin päivittäin pitkiä terapiapuheluita äidille, ihan vain saadakseni hengitettyä ja purkaakseni ahdistusta ulos. Ja meni siinä tunti taas eteenpäin järkyttävän vaikeaa päivää. Ja pikkuhiljaa elämä alkoi asettua kohdilleen. Vauva, hänen hoitonsa ja parisuhdekin.

Suhde äitiin varmasti tulee muuttumaan vieläkin. Enhän koskaan tekisi niinkuin oma äitini teki, mutta uskonpa, että juuri niin tulee käymään. Ja ymmärrän äitini valintoja aivan erilailla.

Isoäidit ovat sitten ihan oma rotunsa. Minulla on tässä ympärillä näitä "supermummeja", jotka sinkoutuvat monen sadan kilometrin päähän auttamaan lapsenlapsiaan silloin kun on tarvis. Mummoenergia rulaa!!! Ennen vanhaan lapsen selviäminen riippui hyvin pitkälti isoäidistä ja hänen antamasta suojasta ja turvasta äidin ollessa usein raskaassa työssä. Ja samalta se näyttää nykyäänkin, vaikka vanhemmilla on oikeus jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta, niin isoäiti aika usein vaan hätytetään apuun ja mitä useimmin äidin puolen äiti. On ne vaan mummit tärkeitä pikkuihmisille!! Toivottavasti mahdollisimman moni isovanhempi vain käyttäisi tuon arvokkaan ajan lapsien kanssa hyödyksi. Onhan nykyään suhteessa eläkeläisillä mahdollisuuksia paljon enemmän kuin ennen ja suhde pieneen ihmiseen on korvaamaton.