Täällä maalla saa olla rauhassa ja yleensä se on ihan hyvä juttu. Mä en oo koskaan ollut mikään kyläluuta, enkä ole omaan kotiinkaan niin ystäviä/tuttuja kutsunut. Mulle tulee aina siitä suorituspaineita.

Tämä kesä on tuon raskauspahoinvoinnin vuoksi ollut elämäni antisosiaalisin kesä. En ole jaksanut ketään, enkä mitään. En edes Äijöä, vaikka hyvä se on ollut kun hää on ollut lähellä. Ehkä elämä alkaa voittaa, koska tänään kaipasin ystävää. Olisi mukavaa jos olisi joku ihminen jonka kanssa käydä vähän lenkillä tai kahvilla jossain. Mutta ei ole. Kaikki mun ystävät ovat niin kaukana ja elävät omaa elämäänsä, niinkuin aikuisten maailmassa yleensä käy.

Eilen oli mukavaa, kun oltiin siellä Helenan luona, niin tuli naurettua ja juteltua isommassa yhteisössä, kuului niinkuin joukkoon. Täällä kuuluu joukkoon, muttei kuitenkaan kuulu, koska olemme juuri muuttaneita (kaksi vuotta sitten, varsinais-suomalaisessa kulttuurissa kymmenen vuodenkaan asuminen ei tee paikallista) ja elinkeinomme ovat muualla. Ihmiset ovat ystävällisiä, mutta torjuvia.

Muut ns. turistit haluavat nähdä tuopillisen vierellä. Enkä minä aina haluaisi nähdä paikallisessa pubissa, olisi mukavampaa juoda vaikka termarikahvit läheisellä laavulla. Mutta laavuelämä on oikeita turisteja varten. Lisäksi ikäisiäni ihmisiä ei ole. Sanon ihmisiä, koska minulle on sama olisiko ystävä mies tai nainen, kunhan olisi ystävä, eikä iälläkään olisi väliä, kunhan osaisi kommunikoida jollain tavoin. Ja olla hiljaa välillä. Ulkonäölläkään ei ole mitään väliä, kunhan ihmiseksi tunnistaisi.

Taidan mennä päivälevolle ja uneksia siitä ystävästä. Ei se niin ihmeellistä ole, että Äijön paras kaveri täällä on Jussi Pupu.. Mahtaisko talvi tuoda Kurren, niin mä voisin alkaa puhua sille.