O meiti Irene yks lempilausei ja iha paikkas se pittä. Mää ole muute hirmu tyytyväine, et mun kones tai sitte tää vuaratus o kenkkuillu kahten päivän, ko oon kirjotellu postauksi tänne. Ova olle ni painokelvottomi, et bittiavaruus o ne ainoastas kelputtanu. Kyl mää tiärä, et kannatta kirjotta wordil ensi ni ei tarina katoamine harmita, mut mää hunterasi et ne oli ni sapekkai kirjotuksi, et anno korkeemma käte, julkastaks ne vai ei.

No hissu kissu o elämä o lähteny menemä etiäpäi ja ole saanu vähä toimekski vaikkei olis saanu. Mut mun o ni vaikia olla toimettoman. Ja mää ole hunteranu, et nee mikkä ei pahemmi satu ni niit saa tehrä. Ja tee ei muuto usko kui hiano o löytä esim. asento misä voi pestä keittiö alakaappei ni ettei satu. Mää ole nimittäs ollu elämässäni eränki kerra tekemisis vammaaste ihmiste kans ja nee ne sit luavi ova. Ei se mil taval päästä päämäärä ol ni tärkiä, kunha päästä sin päämäärä. Äijö kyl o sitä miält, et iha kaikki ei sit tartte lokistaniska kerto esim. et mää makasi kyljelläin maas, toine kylki tyynyil tuettun, et mää pääsi imuroima sänky alt. Tai, et mää sain inspiraatio pestä uuni ja vaik siin tommone tunti meniki, ni pesty o.

Ihmise pistä kauhhia nöyräks see, ettei kykene vaik tahto olis. Mul ei ol ko aika täsä ja sil säännöl, ettei liika satu, ole antanu ittellein luva puuhastella. Lenkil mää ole välil käyny, mut en oike pysty enemppä ko pari sata metri etenemä, enne ko alkka tuntu silt, et nyy huilata. Nee keittiökaapi olis meiti suvu puuhanaine tullu pesemä, mut ajatteli, et kokeile ny kumminki. Nyy nee o pesty, mut e jaksa iha viäl laitta astioi takas, jote tuli tähä leputtama ja koht mene. Sit mää Luve Marko Leino Ansan loppu ja lepuuta lisä.

Emmää sentäs hullu ol. Kyl mää tilasi tänäpä tyäpaikkalääkärilt aja ja mene näyttämä huame tota selkkä ja kylke. Mää luule, et see pistä mun röntgeni (varsinki ko virma maksa) ja tutkita mikä oikiast mättä ja mikä o arvioitu luutumisaika ja sairasloma. Mut kyl tää veti mun hiljaseks kuitenki. Nimittäs tää lääkäriassia. Päivystykses mul annetti ensiapu, niiko pitiki, mut homma jätetti siihe. Jos alkka verta yskimä o paras mennä liukkastas takasi, oli määräys ja epikriisi et neljä kylkiluut murtunu. Mää taas siunasi sitä, et mää ole tyäelämäs ja mun virma tahto pitä tyäntekijöistäs hualt. Mää tiärä, et ko mää mene huamen lääkäril, mun ei käsketä orottama siihe saak, et joku luu puhkase keuhko, va asia hoireta loppu ast ja semmottos, et tiäretä, et mää pysty töissäin olema. Toine assia o kyl see, et mää tykkän tyästäin ja mul olis kova kiire mun asiakkaitte lua takas, ko tääl ei mul kettä oike juttele päivisi. Mut hunterasi, et o aik lyhytnäköst, jos säästetä parhaas tyäiäs oleva ihmise röntgenkuvist. Ja samallas muisti taas suruna mun ystävä muutama vuare takase kualema, ko raavas miäs meni valittama toist kertta meiti arvauskeskukse rintavaivojas ja sanos ettei pääse oike enä kulkema. Kolmas kerta oliski ollu turha, ko hää kual seurava yän syränkohtaukse. Hunterasi, et meiti jokka olla kovi töit tekemä vaiva kans semmone ajatus, et ei meihi mikkä satu. Ni olla täl kertta vähä liia yliherkki, ettei mennä viuhtoma sinne töihi liia varhai.