Pääsimme leikkaussaliin ja kömmin leikkauspöydälle. Anestesialääkäri Matti oli aivan ihana, hän rauhallisesti kertoi kaiken mitä teki ja mistä minua milloinkin alkaa tuntumaan ja miten. Pyysin rauhoittavaa, sillä kauhu ja paniikki alkoi ottamaan minussa valtaa ja sitä myöden pahoinvointi lisääntyi. Matti sanoi, että saan välittömästi lääkettä kun napanuora on katkaistu. Ja siihen oli tyytyminen.

Leikkaus aloitettiin ja vaikka Matti sanoi, että rintaan tulee painontunne ja sinusta tuntuu ettet saa happea, sinä saat happea ja pystyt hengittämään. Tunne alkoi ja aivoni lähtivät lomille. Tiesin sillä siunaamalla, että olen niin avuttomassa tilassa, että psyykkeeni ei kestä tätä. Mieleni luisui järkyttävään paniikkiin ja aloin oksentamaan happinaamariin. Vaikka aikaa kului vain muutamia sekunteja, tunne tukehtumisesta oli niin voimakas, että tiesin kuolevani ja lapsen myös. Järjellä ei ollut enää siinä vaiheessa mitään tekoa ja viimeinen asia mitä kuulin oli lapsen itku ja ajattelin, että lapsi selvisi, mutta minä en.

Anestesia ryhmä imi oksennukset pois, pumppasivat minuun puhdasta happea ja työnsivät suoraan suoneen rauhoittavaa ja pahoinvointilääkettä. Minä vain itkin ja luulin kuolevani. En kyennyt liikkumaan ja lapsi tuotiin poskeani vasten ja jotenkin käsitin tuon nyytin olevan SE lapsi ja, että hän oli elossa ja minä ilmeisesti myös selviän tästä. Lapsi vietiin pois ja Äijön syliin ja minua aloitettiin kursimaan kasaan.

Äijö on ottanut minusta ja lapsesta kuvan kun minut tuotiin takaisin synnytysosastolle. Olen todella sairaan näköinen ja yritän hamuta lasta jalkojeni juuresta kädelläni. Kuvassa ei ole mitään, mistä tunnistaisi normaalin itseni.

Minut siirrettiin varsinaiselle osastolle yöllä ja minulta kysyttiin haluanko lapsen viereeni. Pyysin häntä vähäksi aikaa, mutta koska en voinut liikkua selinmakuulta minnekkään ja lapsi oksenteli, pyysin heitä hoitamaan lasta. Makasin loppuyön ruumiin nesteissäni hikoillen verilammikossa, milloin minulla oli shokista kylmä ja milloin kuuma. Olin täysin sekava, enkä ymmärtänyt pyytää apua itselleni. Minun ongelmani on, että jopa sekavana olen melko selkeä ja johdonmukainen. Niinpä minut jätettiin "lepäämään" rauhassa yksin huoneeseen ajatusteni kanssa, eikä henkilökuntaa todellakaan tullut "häiritsemään" minua.

Aamulla itkin paniikissa lapseni perään ja luulin hänen olevan kuollut, eikä kukaan hoida häntä. En pystynyt edelleenkään liikuttamaan jalkojani, enkä nousemaan ylös. Yöhoitaja kävi vielä ja sanoi, että lapsi on oksentanut koko yön lapsivettä ja verta. Tästä päähäni jäi vain, että lapseni oksentaa verta. Asiat eivät siis voi olla hyvin.

Elin kaksi vuorokautta sellaisessa sumussa, etten muista selkeitä mielikuvia asioista. Äijö kävi katsomassa ja nosti minut istumaan sängynlaidalle ja laittoi lapsen syliini, ihmettelin, että tuo pieni ihminen hengitti ja liikkui. Päivähoitaja kävi korjaamassa, että on yleistä, että lapsi oksentaa sektion jälkeen kohdun lapsivettä ja verta, koska synnytyskanavan paine ei purista niitä ulos. Minulle ehdotettiin ja otin vastaan psykiatrista apua. Vanha työkaverini, joka on kriisiterapeutti tuli nopeasti kartoittamaan tilannetta ja sain hahmotettua kokonaiskuvaa tilanteesta. Minulle aloitettiin välittömästi paniikkihäiriölääkitys ja sain tarvittavina opamoxia. Olin soittanut puheluita ja lähettänyt tekstiviestejä, joista en muista yhtään mitään. Itkin kyvyttömyyttäni hoitaa lastani ja huoli ja tuska oli järkyttävä. Äijö oli soittanut äidilleni ja sopinut minulle apua kotiin.

Lopulta jalkani alkoivat kantaa ja pystyin osallistumaan edes vähän lapsen hoitoon. En kyennyt nukkumaan osastolla ja valvoin entisten valvomisten päälle 8 vuorokautta tunnin tai kahden tunnin yöunilla. Sektiohaava tulehtui ja rinnat turposivat kainaloiden takaa saakka. Itkeä vollotin kun Äijö lähti osastolta. Ajattelin hänen hylkäävän minut tänne. Minut siirrettiin huoneeseen, jossa oli toinen äiti. Tällä nuorella äidillä oli tapana alkaa syömään puoli kahdentoista aikaan yöllä ja hän maiskutti ja mässytti aivan hirveästi, lisäksi hän piti kirkkaita valoja yötä päivää päällä. Hänen perheensä myös valloitti koko huoneen ollessaan paikalla ja isä katseli minun onnettomia yrityksiä imettää hieman edes syrjässä. Öisin raahauduin käytävää päästä päähän ja yritin nukuttaa itkevää lasta. Pyysin eräänä yönä yököltä, että ottaisi lapsen ja antaisi minulle opamoxin, että pystyisin nukkumaan pari tuntia. Yökkö vastasi, että miten luulen kotona pärjääväni, jollen nytkään pärjää. Ymmärsin, että minussa oli selkeä mielenterveyspotilaan leima ja olin siksi b-luokan ihminen ja äiti. Tiesin, että jos joudun olemaan täällä vielä kauankin, niin minä todellakin sekoan. Sain myös lapsen välillä pariksi tuntia hoitoon ja minulle ei tuttia annettu, jotta olisin sillä yrittänyt tyynnytellä itkevää lasta, mutta oltuaan hoidossa yöllä, lapsi kyllä sellaisen sai yökön toimesta.

Eräänä yönä kulkiessani ja itkiessäni mietin, että olenko psykoosissa. Oli hirvittävän suuri helpotus ymmärtää, että en miettisi psykoosia jos olisin psykoosissa. Päätin, että vaikka hiljaisella tulella kärventäsivät minä hymyilen ja olen järkevä, että pääsen pois täältä. Ammatin tuomista kuorista oli todella hyötyä. Öisin itkin piilossa ja psyykkasin itseäni selviämään. Mielenterveyshoitajan soitto auttoi myös.

Haava oli huonona ja purskautteli verta ja kudosnesteitä desin puolentoista verran silloin tällöin lattialle. Antibiootit aloitettiin ja haavanhoito. Äijön kanssa pääsin kanttiiniin ja ulos hetkeksi raittiiseen ilmaan. llmoitin lähteväni yhdeksäntenä päivänä, vaikka mitä sanoisivat. Tein tämän sillä äänensävyllä, että vastaväitteitä ei kuulunut. Tämän verran olin päättänyt jaksaa ja lapsen paino oli lähtenyt hienosti nousuun.

Sain reseptit mukaan ja itkin koko matkan kotiin. Ensimmäisen yön nukuimme kaikki aivan nääntyneinä.

Oloni alkoi pikkuhiljaa koheta, jätin välittömästi paniikkihäiriölääkkeet, koska tiesin, että selviän kotona ilman niitä. Tarvitsin vain rauhaa ja lepoa.

Näin puolentoista viikon jälkeen arki pienen kanssa alkaa sujua, pieniä onnenhetkiä hiipii mieleen ja varmuus selviämisestä on vahva. Haava vuotaa, mutta on suurimmaksi osaksi kiinni. Terveydenhoitaja kävi kotikäynnillä ja lapsi oli loistavassa kunnossa, paino oli noussut, iho oli hyvässä kunnossa, lapsi rauhallinen ja tyytyväisen oloinen. Ja minä taisin itkeä viimeiset itkut tämän asian tiimoilta kirjoittaessani tätä.  Elämä jatkuu ja se kantaa, on vain uskallettava heittäytyä sen kannettavaksi.