Mee oltti taas tänäpä elävis kuveis tyäporukan kans päiväl ja tänäpä katotti semmone elokuva kuin "Vähän kunnioitusta"

Elokuva kertos Siirist nuarest kehitysvammasest naisest, joka halus itsenäistyy ja löytää poikakaveri.

Mun miälest elokuva oli ni hyvä, et se olis voinu katto uurestas samal istumal. See nauratti ja itketti ja toi siin sivus esiin monii ennakkoluuloi ja myäski kipei asioi mitä liittyy kehitysvammasuuteen. Mutta ehrottomasti paras sanoma oli, et ilo, nauru, haaveet, pettymykset, kipu ova samoi jokaisel nuarel, olitsää sit mimmone tahansa. Jokane toivo hyväksyntä, kaverei, toivoo saavas elämäs ja taloutes reila. O koulutushaavet ja tyätoivet ja se suuri eli se suure rakkaure löytymine.

Elokuvas rikotti rajoi moni tavoi. Ja näytetti, et kyl kehariki ossa. See ei nimittäs ol iha jokasel "tervel" ni ittestäs selvää. Mun miälest oli niimppal ihana ko kehari rap-bändi soitteli rappia ja Pertti Kurikan nimipäivien vihainen Kallioon-biisi vedettiin niin Remumaiseen tyyliin, että oksat pois! Oma ilonsa mul oli Kari-Pekko Toivose näyttelemä turkkulaine Pate, asuntola johtaja, joka oli rajoja rikkova uudistaja ja välil meni syteen ja välil saveen, mut kylmäks hää ei jättäny kettä.

Menkkä ihmise kattoma tai vuakrakka viideo.