Tänäpä oli semmonen, surullinen päivä. Se tuli aivan puun takaa ja jähmetti mut.

Mun tapan on tyäpaikal aamul, ku laita ensi asiakkail kahvet ja leippi ja vaihra aamukuulumise, mennä vähäks aikka kerämä oma ajatukse ja useimmite mää teen sen rauhottumal hetkeks tiatokone ääre. Se o hetki mu oma aikka, sen jälke mää ole valmis taas ottama koko maalima vasta. Kute mää ole sanonu, ensteks ole pikkase varovaisest keräny niit fb-ystävi ja hämmästysi suunnattomast ko kaks mun tuntema ihmist oli ottanu osa semmose sivu, jos kerrota jonku kualle. Tyyli R.I.P. Tuulikki. Mää jolla tapa ymmärrä, et ko koira tai kissa kuale, se julkasta feispuukis. Tää oli mul iha uut, et ko joku kuale, henkilö ei va poisteta, va sil tehrä muistosivu. Mut tää o nykypäivä ja hyvä ni.

Se mikä muu järkytti oli, et yhtäkki mä tajusi mun koulukaveri ja lapsuureystävä kualle. Mää en olis koska saanu tätä tiätä, jollei see olis ollu feispuukis. Mää tunne häne tyttönimelt, enkä ol koska kysyny uut, vaik ole mone kerra jutellu kaupas lapsist, elämäst ja semmosest. Ei oltu kuiteska sellattis nähty, et oltais sovittu esim. fb-ystävyyrest. Ja sit näi.

Mul tuli suru hyvi pinta. Ajatteli häne lapsias, siskoas. Vanha elämä, joka ei heit siskoksi kauhia oikeuremukasest kohrellu lapsen. Mut hee kahrestas menivä ja pärjäsivä. Pitivä toisistas hualt. Oliva meitil leikkimäs ja välil syämäski, ko koton ei ollu. Rivie välist ajatteli, et täsä o varma ittemurha kyses. Joku tuli, ei jaksanu.

Mää muista mun toist ystävä, jost mää e mittä huamannu, e ammattilaisen tajunu. Suruviästi tuli myähä illal ja enneko mää vastasi mää tiäsi jo. Ystävä oli siirtyny tähreksi taivaalle oma käre kaut. Häne perhes sulki pois ystävä hautajaisist ja jotenki se suru jäi suremat.

Tänä ko mää töist pääsi, mää volloti koko matka Matilda. Mää parkusi näit kaht, jokka ni nuaren lähtivä. Joil ei löytyny auttava kät, ei lohruttava syli. Kyl mää tiärä, etten mää olis voinu autta. Mut kuitenki mää olisi toivonu, et toisi olis määrätty.