Mää ole ny iha hurahtanu jaarama noit siäni. Tai no emmää tunnista ko kanttarelli ja suppilovahvero, mut niilläki pääse alkku.

Helena muu o opettanu, mist niit voi löyttä ja konkkas se mettäki kerra sen huano koipes kans, näyttämä mul eri siäni. Sil kertta mää oppisi lampakääpä, tai mikä liä, semmone valkone siäni kuitenki. Niit mää löysi tänäpä paljo, sit mä luule, et mää löysi herkkutattei. Kummakki ova kuulemma hyvei sualasiäni, tati voi heittä pannuki. Emmää niit kuitenka ottanu, vaik ajatteli et viän ne Helenal tarkisteltaviks. Kun mul ei meina ol huame auto. Siin voines käyrä niiko entisel likal ko suppilovahvero jäivä roikkuma möki kuisti naula, mist Mittamiäs ne löys pari viiko jälkke. Tosi siin vaihes ei ollu enä tiato mitä mahrollist ainet se haiseva musta mömmö pussipohjal oli.

No ni, mut hirvikärpäsi uhmate mää ole konkannu tonne mettä. Mettäs kävely o tehny oike hyvä mun kipiäl kropal. Hiljane kävely, pehmeel alustal ja toisaltas tasapaino haeskelu kivie ja runkoje pääl o tuanu taas pikkase varmuut noihi lihaksi ja liikkeisi. Mullaha o tua selkä ollu ko puutarhaletku ja viimese kipukohtaukse jälke see ei oike oo ollu hollillas. Sama aikka mää kulje tota tätieni ja äitini viitottama tiät ja vase polvi o alkanu rappeutuma. Välil see meina mennä alt. Nii kaua kuitenki ko henk pihise, mää yritä käyrä lenkil, vaik hiljalleski.

No siinä ny tuli paruttu sama tei huano valu kropa suhte, ei siit kyl pitäny puhu, ko niist siänist. Mää ole niit siäni tualt mettäst varma raahannu jo kaks iso muavikassillist kotti. Ja emmää mittä muut ehrikkä tekemä, ko miäli pala sinne saalistama. Tukka roikku färjämät ja tekoäly uhka pahemma kerra väisty blondiude tiält. Naine juakse vanhois verkkareis tai farkuis, kirkka sinine tuulipukutakki (! tää o jo liikka!) kahiste, valkone huivi pääs pisi metti. Voi herra jee. Mä näe untaki siänist, ko mää sulje silmä, suppilo ova siin piäninä ruskeina pyllyreikinä, mun silmis. Meina yhres unes mä seliti, et suppilovahvero o lakistas ko piäni ryppyne pyllyreikä ja oikeastas ajateltun semmone see niiko onki.

Semmost henke tyyrytyst mitä mä sa löytäessäni oike hyvä paika tai harmi, ko mää löyrä kyl suppiloi, mut nee ova kuivune pysty, o vaikia kuvailla. Muu ei yhtä harmita jos joku muu o ehtiny ensi, se o hyvä va, et o poimittu ja ens vuan siin varma kasva viäl enemmä. Mää oike vainu niit, ko löyrä mun miälest hyvä paika, mää oike nosta karva pysty ko koira ja eti. Ja useimmite löyty. Mää löysi suan piantarelt hiano esiintymä, mut selkä ei antanu periks taipu ni kaua ja hartastas, et kaik olis saanu. Siäl mää konttasi si polvillain pers pystys et sain ne siäne, farkupolve märkinä.

Ni tyyryttävä henkisest ko siänie jaaraamine o, ni toisaltas se o myäs hyvinki nöyryyttävä. Nimittäs mennä viikol en antanu periks, ko viäl oli olevinas hyvä paikka eres ja viäl tonki kanno taka oli katottava. Sulkijalihas anto enne aivoi periks ja vanha-aikasest siin sit kävi. Kyl muu hävetti, hunterasi et täsä nöyryytykse hetkel, joku retkeilijä luannosuajelu alue pitkospuil kuitenki näke mun. Kyl siin sit lusikalline meni pöksyihinki. Lähri kävelemän kottia päin, mut hunterasi ko hyvä siänirypäs tuli vasta, et turha täsä o ruveta parkuma, ko paska ova jo housuis, et poimita ny noiki. Mitä ihmine ei tekis kunno saalistushimo suhte?